Kaikki alkoi noin maaliskuussa, kun ryhdyimme etsimään asuntoa. Matkan varrelle osui niin ohareita kuin pettymyksiäkin. (Miten se intialainen mies voi saada sisäpiharakennuksen pimeän kopin näyttämään valokuvissa valoisalta kolmiolta? Miksei viidennen kerroksen ullakkoasuntoon voi muuttaa kaksi viikkoa myöhemmin kuin vuokranantaja toivoo? Miksi asuntoilmoitukset katoavat jäljettömiin? Miksi kolmekymppiset pariskunnat ovat aina etusijalla? Miksi kultakelloinen, viiksekäs ja kovaääninen asunnonomistajapariskunta väkisin haluaa jättää täyspuisen, puolet huoneesta täyttävän teak-kirjoituspöytänsä meidän vaivoiksemme? Miksi sama pariskunta ilmoittaa mielellään auttavansa meitä sisustus- ja uravalinnoissa?)
Lopulta, kaiken tyhjyyttä uhmaten suoritimme uskomattomia tekoja ja löysimme Täydellisen Kodin. Asuntonäytössä oli lisäksemme vain pari tyyppiä. Hankenissa opiskeleva pariskunta sanoi "nej tack". Oikisjätkät sanoivat "lähtökohtaisesti miettivänsä vielä valintojensa mahdollisia pidemmän aikavälin seuraamuksia vallitsevien ja tiedossa olevien asianhaarojen valossa". Ei siis ihme, että meitä onnisti.
Noin puolitoista kuukautta sitten me pimut asetuimme taloksi tänne Cooliuden Ytimeen. Entiseen verrattuna kämppiselossa on ollut jännittäviää haasteita: kuka tiskaa, kuka vie roskat. Kuinka estetään kissaa syömästä huonekasveja (tähän otetaan edelleen vastaan vinkkejä, anyone?) Kenen homma on ostaa vessapaperia? Tarvitseeko kämppiksen kanssa puhua, jos voi viestitellä huoneesta toiseen facebookin välityksellä?
Tupaantuliaisetkin on nyt juhlittu. Niissä muuten oli kaikkea sitä, mitä eeppisissä bileissä tuleekin olla. Terästettyjä pillimehuja, tanssia, laulua, valvomista, lapsia, aikuisia, hörhelömekkoja, lyhtyjä ja sangriahyytelöä. Uskokaa pois, ei ole ylevämpää tunnetta kuin herätä juhlien jälkeisenä päivänä koko asunnon täyttävään sangriahyytelön hajuun ja huomata, että siellä se keittiössä edelleen tutisee.
Voi pojat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti